Suomi on joutumassa sodan jalkoihin – Ja pääosin omasta syystään

Suomen kohtalo nykykehityksellä on joutua sotaan ja miehitetyksi

Suomen tilanne on se, että geopoliittisten ennusteiden ja laskelmien mukaan seuraavia EK-vaaleja ei välttämättä voida pitää sotilaallisen kriisin vuoksi. Näin ollen Suomen pelastamiselle joutumasta sodan jalkoihin ei löydy nykyisellä kehityksen jatkuessa tietä parlamentaarisen demokratian keinoin. Maailma ja me menemme kohti sotaa, aivan kuten 1930-luvun lopulla.

Olen geopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan tutkija ja viimeiset 4 vuotta keskittynyt pääsääntöisesti geopoliittisen tilanteen seurantaan ja arviointiin, sekä verkostoitunut kansainvälisesti alan tutkijoiden kanssa. Omat laskelmani sekä monien minua pätevämpienkin tutkijoiden arviot  geopoliittisen tilanteen ns. isosta kuvasta osoittavat, että menemme uhkaavasti kohti yleiseurooppalaista sotilaallista kriisiä – lähinnä USA:n ja Lontoon-Washingtonin akselin Euroopassa ajaman politiikan takia. Taustalla on taloudesta alkaneen globaalin järjestelmäkriisin siirtyminen sotilaalliseen vaiheeseen USA:n taloudellisen ylivallan romahduksen ja dollarin reservivaluutta-aseman murtumisen uhan laukaisemana.

Vuonna 2011 laskin, että silloisella kehitysvauhdilla ja kehitystrendeillä suurvaltojen välit alkaisivat kiristymään vuoden 2015 tienoilla, ja vuodesta 2018 aina 2022-24 tienoilla on ns. ikkuna auki suursodalle, jonka todennäköisyys tuolloisten laskelmien nojalla olisi ollut 80%. Koska suurvaltojen välit alkoivat kiristyä jo 2013 alkaen, ja erityisesti nyt viime vuodesta Ukrainan kriisin takia, laskelmat ovat menneet osin uusiksi. Korjatuilla muuttujilla suursodan ikkuna aukeaa jo 2017 puolivälin tienoilta ja sen todennäköisyys on yli 90%. Jos nämä laskelmat pitävät suunnilleenkaan kutinsa, vuoden 2018 presidentinvaaleja ja vuoden 2019 EK-vaaleja ei voida Suomessa järjestää. Ja jos Suomi menee tekemään ns. irtoliikkuja nyt ennen sitä, voi Suomi joutua nopeamminkin sodan jalkoihin.

NATO – Suomen kohtalonkysymys

Suomi on nyt puun ja kuoren välissä: Jos nyt haemme NATOon, Venäjä tulee pikavauhdilla tekemään operaation, jolla Suomen NATO-jäsenyys estyy, eli loukaamaan Suomen suvereniteettia ja alueellista koskemattomuutta sotilaallisesti. NATO ei ota jäseneksi maata, joka on sodassa ja/tai sisäisessä kriisissä. Tästä syystä Ukrainakaan ei pääse NATO:n jäseneksi, koska ainakin Italia, Kreikka, Turkki ja jopa Espanja torjuisivat sen, vaikka USA painostaisi. Ja vaikka emme olisikaan NATO:ssa, tulemme jäämään jalkoihin, sillä itänaapurille Suomen alueen ja ilmatilan varmistaminen on elintärkeää sodan alkaessa.

Meidän puolustuksemme on niin heikolla tolalla, että Lapin ja etelärannikon sekä Ahvenanmaan nappaaminen ei ole naapurille temppu eikä mitään, ja enempää ei välttämättä naapuri tarvitsekaan, jos Helsingissä hallitus taipuu tekemään ns. ”Vichý-sopimuksen” sen kanssa, kuten todennäköistä tuossa tilanteessa. Tiivistäen Suomen puolustusvaihtoehdot ja niiden teho sodan tullen ovat seuraavat:

  1. Suomi ei ole NATO-maa, puolustus nykytolalla. Venäjä ei luota Suomen kykyyn ja/tai haluun estää länsivaltoja käyttämästä Suomen ilma- ja merialueita iskuissa Venäjää vastaan -> Venäjä varmistaisi 5-7 prikaatin sekä maahanlaskujoukkojen avulla (35 000 – 45 000 miestä) ja nopeasti saadun ilmaherruuden turvin nopealla iskulla (1-2 vrk) Pohjois-Suomen, etelärannikon ja Ahvenamaan hallinnan. Suomen vastarinta korkeintaan viivyttäisi naapuria, ja pitempään jatkuessaan aiheuttaisi suomalaisille muutamista sadoista muutamaan tuhanteen kuollutta tappioina, tuhoaisi energia- ja tietoliikenneinfrastruktuurimme ja olisi lopputuloksen kannalta turhaa.
  2. Suomi koittaa takaovesta NATO-maaksi, puolustus nykytolalla -> Venäjä laittaisi peliin ykkösvaihtoehtoon verrattuna enemmän joukkoja ja voimaa (noin 75 000-100 000 miestä) sekä ilmavoimia, tuhoaisi pommituksin energia-, tietoliikenne-, hallinto- ja sotilasinfran sekä liikenneinfrastruktuuria ja miehittäisi Pohjois-Suomen, Ahvenanmaan ja etelärannikon lisäksi myös sisämaan ja länsirannikon liikennekeskukset ja tärkeimmät alueet kovemmalla voimalla. Vastarinta tuottaisi kymmeniä tuhansia kuolleina ja haavoittuneina, myös siviilejä, ja olisi lopputuloksen kannalta turhaa.
  3. Suomi koittaa takaovesta NATO-maaksi, puolustuskykyä nostettu kovin satsauksin -> Venäjä laittaisi täysimittaisen hyökkäyksen päälle, (100 000 – 150 000 miestä) merkittävästi enemmän ilmavoimaa, keskikantaman- sekä risteilyohjuksia ja tykistöä. Maamme julkinen infrastruktuuri suurilta osin tuhoutuisi. Vastarinta tuottaa sotilaina ja siivileinä vähintään yli 100 000 kuollutta. Laajat alueet maasta varsinkin kaupunkiallueilla Kaakkois- ja Etelä-Suomessa tuhoutuisisvat kokonaan.
  4. Suomi irtisanoo Isäntämaasopimuksen, ilmoittaa estävänsä NATO:n voimia käyttämästä omaa aluettaan JA nostaa puolustuskykyään kovin satsauksin -> Venäjä katsoo, että Suomi hoitaa oman tonttinsa eikä ole uhkaksi sille, ei viitsi tuhlata sotilaallista voimaa Suomeen silloinkaan, vaikka joku Kremlissä muutoin haluaisikin valloittaa Suomen. Rauha maiden välillä säilyy. Ei infrastruktuuri- tai miestappioita. Kauppa Venäjälle kulkee kriisin aikana ainakin jossain määrin, mikä helpottaisi Suomen vilja- ja energiapulaa.

RUSSIA CHECHNYA

Kaikissa näissä vaihtoehdoissa Suomen kauppamerenkulku lakkaa, tulee vakava tai erittäin vakava pula elintarvikkeista ja polttoaineista, ja viimeistä vaihtoehtoa lukuun ottamatta sähkö-, vesi- ja puhelin- sekä tietoverkot lakkaisivat melko nopeasti toimimasta tai toimisivat hyvin huonosti.

[Edit. Lisäys 28.4. Välihuomautus: Yllä olevissa vaihtoehdoissa on otettu pohjaksi skenaario, jossa Venäjä pyrkii neutraloimaan Suomen kautta tulevan uhan ennen Suomen NATO-jäsenyyttä ja ennen laajempaa konfliktia NATO:n kanssa, jolloin Venäjä pystyy keskittämään operaatioon enemmän voimaa. Toisaalta Venäjälle olisi suhteellisesti edullisempaa tehdä Suomea koskeva operaatio osana laajempaa koko Itämeren alueen ja Skandinavian kattavaa offensiivia, jolloin se voisi työntää suuren osa NATO:n läsnäolosta tältä alueelta pois.]

Edellisiin viitaten ainoa tie, jolla katastrofi Suomen osalta voitaisiin estää, olisi pysytellä irti NATO:sta, sanoa irti Isäntämaasopimus JA lisäksi ennen kaikkea nostaa puolustuskykyä nopeasti niin korkealle, ettei naapuri haluaisi tuhlata ruutia. Ongelmana on se, että Isäntämaasopparilla Suomi on luovuttanut jo NATO:lle ilmatilan ja alueensa hallinnan sodan tullen, joten olemme pahan kerran kusessa: Me olemme jo de facto vihollismaa kun sota alkaa. Saksa suunnitteli ja toteutti operaatio Weserübungin 2 viikossa, pikavauhdilla vuonna -40 kun sai Norjan hallitus oli ilmoittanut briteille, ettei se pistä hanttiin jos liittoutuneet tulevat maihin. Liittoutuneiden pitäminen pois Saksan pohjoissivustalta oli elintärkeä strateginen intressi Saksalle, joten turhia ei kainosteltu.

Suomi on Venäjän kahden taloudellisesti ja sotilaallisesti tärkeimmän alueen, Pietarin ja Kuolan niemimaan, välissä. Suomen alueen varmistaminen on Venäjälle elintärkeä strateginen intressi sodan tullen – aivan kuin Saksalle oli Tanskan ja Norjan varmistaminen. Itse asiassa Venäjälle Suomi on sivustana paljon tärkeämpi kuin Saksalle oli Norja, ja vähintään yhtä tärkeä kuin Venäjälle oli Krim. Siis sotilaallisesti Suomen alueen varmistaminen kriisitilanteessa on Venäjälle tärkeämpää kuin Krimin oli. Krim on venäjälle elintärkeä, jotta se pääsee Välimerelle ja voi hallita sekä varmistaa Kaukasuksen suunnan. Suomi taas on aivan Venäjän kyljessä, Pietarin ja Kuolan välissä. Jos Venäjä oli valmis Krimin operaatioon NATO-uhan takia, niin Suomen alueen NATO:n käsiin joutumisen estäminen on sille vielä merkittävämpi geostrateginen intressi.

Isäntämaasopimus, jolla Suomi on de facto luovuttanut ilmatilansa, maa- sekä merialueensa sekä infrastruktuurinsa NATO:n käyttöön sodan tullen on Suomelta samanlainen kohtalokas virhe, kuin Norjalle oli ilmoitus päästää liittoutuneet maahan 1940. Saksa reagoi nopeasti, koska sota oli jo alkanut. Suomi taas on luovuttanut sopimuksella NATO:lle sotilaallisen määräysvallan omaan alueeseensa ja sen käyttöön, mutta Venäjä ei ole vielä reagoinut sotilaallisesti, koska suursota ei ole vielä alkanut. Jos Suomi nyt hakisi avoimesti NATO:n jäseneksi, olisi se viimeinen punainen vaate, joka pistäisi Venäjän reagoimaan sotilaallisesti – ja nopeasti – vaikka seuraukset olisivat vakavat.

venäjän laskuvarjojoukot

Kiertotietä NATO-jäseneksi?

Ainoa keino, jolla Suomi voisi ehtiä saada länneltä sitovat ”turva”-takuut on kahden- tai kolmenvälinen diili USA:n ja/tai Britannian kanssa, jossa nämä sitoutuisivat Suomeen riippumatta muista NATO-maista. Tällainen olisi käytännössä ainoa keino, jolla myös Ukraina voisi saada selkänojaa tositilanteessa. Nykyiselläänhän on niin, että NATO:n säännöt estää esim. Ukrainan mukaantulon kofliktin takia, ja lisäksi Italia, Kreikka ja Espanja sekä suurella todennäköisyydellä myös Turkki torjuisivat sen. Sama juttu Suomen kohdalla, jos konflikti tulee päälle.

Isäntämaasopimus selittyykin oikeastaan vain selkänojan hakemisella varsinaisen NATO-jäsenyyden hakemista varten, eli ehkäpä jokin salainen suullinen lupaus on, että NATO auttaa hakemisvaiheessa, jos Venäjä uhittelee? Kuitenkaan tuolloinkaan NATO ei olisi _velvollinen_ auttamaan, ja jos Venäjän joukot tulevat rajan yli siitä huolimatta, että maassa olisi läsnä NATO-rautaa, niin hakemus estyisi sekä sopimusteknisesti että edellä mainittujen maiden vastustukseen.

Onko Isäntämaasopimus siis vain valmistelusopimus, jonka on tarkoitus johtaa muutaman NATO-maan ja Suomen väliseen erilliseen turvallisuussopimukseen? Tämä olisi jotenkin siitä näkökulmasta ajateltuna loogista, että käytännössä NATO-maista vain USA:lla Britannialla ja Ranskalla olisi sotilaallista voimaa puuttua tilanteeseen, jos Venäjä tekisi Itämeren alueella strategisen offensiivin. Mutta se edellyttäisi merkittävästi nykyistä suurempaa joukkojen keskittämistä Itämeren alueelle, eikä tällä hetkellä niin ole tehty.

Suomi rikkoo Pariisin rauhansopimusta, Venäjän kanssa tekemäänsä ”hyökkäämättömyyssopimusta” ja omia lakejaan

Se, että olemme hilkkua vaille sodassa, on hyvin vakavaa, mutta on toinenkin uhka: Suomi on tällä hetkellä kansainvälis-oikeudellisesti suhteessa Venäjään huteralla pohjalla. Jo 90-luvulla tapahtunut Pariisin rauhansopimuksen tiettyistä sotilaallisista pykälistä irtisanoutuminen rikkoi de jure kansainvälistä oikeutta. Se että tämä tehtiin sillä verukkeella, että NL:oa ei enää ollut, on juridisesti heikko viikunanlehti, sillä Pariisin rauhansopimus on laillisesti kovasti sitova korkea tason kansainvälinen sopimus, joka on vahvistettu YK:ssa, ja jonka allekirjoittivat Suomen ja Venäjän lisäksi Britannian, Ranskan, Valko-Venäjän ja Ukrainan edustajat (NL:llä oli YK:ssa kolme edustajaa, edellä mainitut neuvostotasavallat).

Jos Pariisin rauhansopimusta olisi haluttu laillisesti muuttaa, muutos olisi pitänyt hyväksyttää ensin Suomen eduskunnassa, sitten kaikkien allekirjoittajamaiden parlamenteissa, ja lopuksi YK:ssa. Näin ei tehty, vaan irtisanoutuminen tehtiin Suomen hallituksen ilmoituksella. Tätä irtisanoutumista vähän vahvistaa se, että Venäjä ei tuolloin reagoinut asiaan, mutta silti se oli kansainvälisoikeudellisesti laiton teko. Teko oli laiton myös Suomen perustuslain, sotilaslain ja puolueettomuusmääräysten perusteella. Nyt Suomi on rikkonut Pariisin rauhansopimusta myös Isäntämaasopimuksella, joka törkeästi rikkoo rauhansopimusta, koska Suomi on luovuttanut alueensa sodan tullen hyökkäyskäytäväksi Venäjää vastaan.

Sen lisäksi sopimus rikkoo räikeästi myös v. -92 Venäjän kanssa tehtyä naapuruussopimusta, joka on myös ”hyökkäämättömyyssopimus”, ja jossa Suomi myös vahvasti sitoitui olemaan antamatta aluettaan minkään kolmannen osapuolen käytäväksi hyökkäyksessä Venäjää vastaan. Sekä Pariisin rauhansopimus että Naapuruussopimus ovat kansainvälis-oikeudellisesti korkean tason sitovia valtiosopimuksia, mitä ”Yhteisymmärrys”-luonteinen Isäntämaasopimus ei ole.

Todellisuudessa, jos Venäjä veisi asian nyt YK:hon, kansainväliseen tuomioistuimeen, Suomi olisi keississä hyvin heikoilla. Suomen kun voidaan katsoa yksipuolisesti rikkoneen tekemänsä rauhansopimuksen ja Venäjän kanssa tekemänsä valtiosopimuksen. Ranska ja Iso-Britannia Pariisin sopimuksen allekirjoittajamaina joutuvat kiusalliseen asemaan, koska ovat prosessissa asianomistajia, mutta isäntämaasopparin allekirjoitajaliittouman jäseninä vastaajana ”rikoskumppanuus”-syytöksen alla. Ja jos tai kun tuomioistuin tällaiseen tulokseen tulisi, Suomi joutuisi joko perääntymään ja irtisanomaan sopimuksensa ja myös 90-luvulla tekemänsä irtiotot, tai jos näin ei tehdä, Venäjä voisi katsoa, että Suomi on rikkonut sopimuksen yksipuolisesti eikä se ole enää voimassa, eikä siten sido enää myöskään Venäjää.

On siis olemassa juridinen ”ota”, jonka nojalla Venäjä voi pahimmillaan todeta – kansainvälisen lain nojalla – Pariisin rauhansopimuksen olevan toisen sopimusosapuolen ja/tai -puolten rikkoma ja että sopimus ei ole enää voimassa. Tällöin Venäjä voisi laillisesti katsoa, että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Suomi ja Venäjä ovat palanneet tilaan ennen rauhansopimusta, eli vuoden -44 aselepoon(!). Siitä ei ole pitkä hyppy avoimeen sotaan.

Suomi voi tällöin jäädä juridisesti kansainvälisen lain näkökulmasta rikkovana ja syyllisenä osapuolena yksin tilanteessa, jossa katsottaisiin vain aselevon olevan maiden välillä voimassa. Eivätkö siis päättäjämme todellakaan tajua miten vakava tilanne on? En tiedä, miksei Suomessa ymmärretä, että olemma vain pientä siirtoa vaille sodassa, ja pidän kerta kaikkiaan järjettömänä sitä, että Suomi on tällaiseen tilanteeseen ajettu tai annettu ajatua.

tanker-approaching-storm